Zhanna Zaretskajan arvio Teatr Za:n  esityksestä “Moskova-Petuški”.  

Runollisen postmoderniproosan järkäle, vertauskuvia ja lainauksia pullollaan, sai ensi-iltansa suomen kielellä ja venäjäksi simultaanitulkattuna. Runoelma on kirjoitettu minä-muotoon - kirjailijan alter egon, älykköalkoholistin Venitškan näkökulmasta, Venitškan, joka yritti löytää Kremlin mutta sen sijaan löysikin itsensä Kurskin asemalta ja lähti Petuškiin, rakkaansa ja poikansa luo.

Elena Spirinan elokuvaduppausta muistuttava simultaanitulkkaus kuullaan puolen sekunnin viiveellä ja se seuraa  Valtteri Simosen näyttelemän henkilöhahmon äänenpainoja pienimpiäkin vivahteita myöden. Ja tämä luo eriskummallisen vaikutelman: kahden kielen väliin syntyy kielimuurin sijasta tila, mihin kaikki esityksen henkilöhahmot aineellistuvat. Valtterin lisäksi näyttämöllä nähdään - Usva Kärnä ja Ksenia Lelesh.

Ohjaaja Jankovskin kehittämä näyttämökieli muistuttaa hahmokarnevaalia, joka syntyy Venitškan humalahoureista ja muuttuu sitä pelottavammaksi, mitä lähemmäs loppua edetään. En tiedä herättävätkö sanat: "Voi turhuutta! Voi kansani suurimman häpeän ja kykenemättömyyden aikaa - aikaa auringonnoususta kauppojen aukeamiseen! Kuinka paljon me kodittomat, alakuloiset ruskeaveriset olemme turhaan harmaantuneet sen takia!" pohjoisissa naapureissamme samanlaista vastakaikua, joita ne herättävät venäläisissä, geneettisellä tasolla. Mutta kun näytelmän alussa chaplinin kulkuria muistuttava hahmo, jota Usva Kärnä näyttelee ja jonka voi hyvinkin lukea Venitškan suojelusenkeliksi, muuntautuu ensin irstaaksi sussuksi ja sitten joksikin, joka tuo mieleen Bulgakovin Wolandin seurueen Azazellon, niin tarinasta yllättäen tulee osa yleismaailmallista myyttiä. Eikä epäonniselle Venitškalle jää minkäänlaista mahdollisuutta selviytyä hengissä, Venitškalle, jota Valtteri Simonen näyttelee alussa eurooppalaisella pidättäytyvällä arvokkuudella ja joka päättyy sellaisin epäinhimillisin ponnisteluin, mikä palauttaa mieleen gogolilaisen hulluuden ja jopa marttyyri Mitenka Karamazovin. Jotta nämä vaihtelut eivät vaikuttaisi pelkiltä tempuilta, Jankovski soveltaa hänelle ominaista tehokeinoa eli venyttää aikaa aina absurdiuteen saakka: esityksessä kuullaan mm. pitkiä lauluja. Esimerkiksi, kun Valtteri/Venitška laulaa vimmatusti, ääni käheänä, Vysotskin tapaan, tunnetun mustalaisromanssin kaikki loputtomat viisi säkeistöä, niin vaikkei tätä laulua, niin kuin ei muitakaan lauluja käännetä suomeksi, niin luulen, että yleisö kuitenkin kykenee syvällisesti eläytymään tekstiin: "Kaikki tärkeä ihmiset Venäjällä, kaikki sille tärkeät ihmiset vetivät viinaa kuin siat. Kun taas liikaihmiset, sählääjät eivät vetäneet."

Esitys kestää n. 4 tuntia ja ensi-illassa se kesti puoleen yöhön saakka mutta 40 ihmisen salista vain muutama katsoja poistui. Eksistenssiä käsittelevät matkat ovat nykyään arvossaan, tosin vain jos ne ovat aitoa tavaraa. Ja silloin suora ihmisten välinen kontakti, elävien tunteiden vaihto, tässä ja nyt, tekee teatterista vertaansa vailla olevan taidemuodon. 

Zhanna Zaretskaja, Fontanka.fi:n pyynnöstä.

Suomentanut Slava Sarelainen